Euroopan ihmisoikeussopimuksesta hovioikeusprosessissa

Julkaistu Defensor Legisissä 2 / 1997

Sisältö:

1. Johdanto
2. Suullinen käsittely hovioikeuksissa
3. Prekluusio
4. Muutoksenhakutuomioistuimen velvollisuus ottaa huomioon alioikeudessa esitetty oikeudenkäyntiaineisto
5. Kansainvälinen näkökulma hovioikeusprosessiuudistukseen ja oikeusturvavakuutukseen

1. Johdanto

Kirjoitin v. 1992 ensimmäisen artikkelini hovioikeusprosessista ennen Hovioikeustoimikunnan 1992 mietinnön julkaisemista.(2) Luulin tuolloin, että pääsen eroon tästä aiheesta pian sen jälkeen, kun mietintö oli määrä julkaista saman vuoden keväällä. Mietintö kyllä julkaistiin, mutta hovioikeusprosessin laajempi uudistaminen on saanut odottaa hovioikeuksien ruuhkien purkamista. Lainsäädäntöneuvos Iiro Liukkoselta saamani viimeisen tiedon mukaan uudistus olisi tarkoitus saattaa voimaan aikaisintaan 1.1.1998.

Hallituksen esityksen luonnos hovioikeusprosessin uudistamiseksi on jo valmis, mutta toivon, että esitykseen saadaan ainakin joitakin muutoksia, joista eräitä olen käsitellyt lähinnä kirjoituksen lopussa. Tulevan lainsäädännön sisällön selostamisen sijasta käsittelen seuraavassa mielestäni ajankohtaisimpia ongelmia koskien suullista käsittelyä hovioikeuksissa sekä siitä asianosaisille aiheutuvien kustannusten määrää ja korvattavuutta oikeusturvavakuutuksesta, hovioikeuksien velvollisuutta ottaa huomioon käräjäoikeudessa esitetty oikeudenkäyntiaineisto sekä siihen liittyviä kysymyksiä hovioikeuksien prosessinjohdossa Euroopan ihmisoikeussopimuksen valossa, joista on ainakin kirjoitettu liian vähän sen jälkeen, kun riita-asiain alioikeusmenettely uudistettiin kokonaan ja hovioikeusmenettelykin osittain 1.12.1993.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissani sivuuttanut melko lyhyesti uudistetun siviiliprosessimme ongelmakohtien tarkastelun Euroopan ihmisoikeussopimuksen näkökulmasta. Olen syksyllä 1996 vieraillut Ruotsissa Luulajassa asianajaja Simo Ollisen luona sekä Saksassa Berliinissä. Minulla oli molemmilla vierailuilla mahdollisuus vertailla suomalaista hovioikeusprosessia ruotsalaiseen ja saksalaiseen keskenään hyvin erilaisiin prosesseihin. Vertailu on kuitenkin auttanut havaitsemaan selkeämmin suomalaisen lähinnä siviiliprosessin ongelmakohtia, jonka tyyppisiä ongelmia ei ole ehkä montaakaan käsitelty Euroopan ihmisoikeustoimikunnassa tai ihmisoikeustuomioistuimessa.

(1) Kirjoitus perustuu Suomen asianajajaliiton Asianajajapäivillä 10.1.1997 otsikolla "Muutoksenhausta hovioikeuteen vuonna 1997" pidettyyn esitelmään, johon olen tehnyt eräitä täydennyksiä.
(2) Ala-Uotila, Asianosaisen oikeusturvasta hovioikeusprosessissa DL 1992 s. 475 - 502.

2. Suullinen käsittely hovioikeuksissa

2.1. Kansallisen lainsäädännön ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vertailua

Voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 26:7:n keskeinen sisältö on se, että suullinen käsittely on järjestettävä "tarvittaessa". Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä 184/1977 s. 28 todetaan, että "Säännös on tarkoitettu tältä osin väljäksi, mutta tarkoituksena on, että suullinen käsittely järjestetään, jos se on asianosaisten kuulemisen tai muuten jutun selvittämisen kannalta tarpeellista". Edelleen esityksessä todetaan, että "Näyttökysymyksen uudelleenarvioimisen tulisi perustua nykyistä perusteellisempaan käsittelyyn hovioikeudessa".

Korkein oikeus on antanut viime marraskuussa kaksi uutta ennakkoratkaisua 1996:132 ja 1996:134 sekä yhden julkaisemattoman ratkaisun 10.12.1996 t. 4764 koskien em. säännöksen tulkintaa. Riitajutussa 1996:132 annettu ratkaisu on johdonmukainen jatke aiemmille korkeimman oikeuden ratkaisuille 1992:140 ja 1995:12. Sekä uudessa ratkaisussa 1996:132 ja sitä edeltäneessä ratkaisussa 1995:12 on myös merkittävää se, että korkein oikeus määräsi hovioikeuden järjestämään suullisen käsittelyn, vaikka valittajat eivät olleet sitä pyytäneet.

Rikosjutun ennakkopäätös 1996:134 ja em. julkaisematon ratkaisu ovat myös johdonmukainen jatke verrattuna korkeimman oikeuden aikaisempiin ratkaisuihin mm. 1995:115 ja 1991:110. Ratkaisuista on mielestäni selkeästi pääteltävissä, että suullinen käsittely on järjestettävä aina, kun suullisen todistelun arvioiminen saattaa olla jutussa oikeudellisesti merkityksellistä.

Käytännössä suullisia käsittelyjä on järjestetty edelleen melko vähän huomioiden erityisesti sen, että koko riita-asioitten alioikeusprosessi on uudistettu Ruotsin mallin mukaan, jossa hovioikeusprosessi on käytännössä miltei aina suullinen. Suullisten käsittelyjen määrät ovat toki lisääntyneet riita-asioitten alioikeusmenettelyä koskevan uudistuksen jälkeen, mutta lukumäärät ovat edelleen melko vähäisiä:

Suulliset käsittelyt hovioikeuksissa 1993 ja 1996:

Suulliset/ kaikki asiat % ja kpl Suulliset/ kaikki asiat % ja kpl Suulliset % (väh. velkajärj. ja yrityssaneerausasiat)   1993 1996 1996 Turku 1,6 / 57 3,6 / 163 4,5 Vaasa 1,8 / 43 6,9 / 136 8,3 Itä-Suomi 1,5 / 40 3,8 / 63 4,7 Helsinki 0,7 / 33 2,3 / 136 2,7 Kouvola 0,4 / 8 2,6 / 48 3,1 Rovaniemi 2,2 / 27 5,6 / 83 7,3

Muutoksen edellä on yhä vieläkin esitetty näkemyksiä, joitten mukaan suullisista käsittelyistä ei olisi hyötyä asianosaisille. Mielestäni se, että käräjäoikeuksien päätökset muuttuvat huomattavasti useammin hovioikeudessa pidetyn suullisen käsittely jälkeen osoittaa, että suulliset käsittelyt ovat tarpeellisia ja niistä on eritystä hyötyä sille asianosaiselle, joka on hävinnyt juttunsa käräjäoikeudessa. Kirjallisessa viestinnässä ei koskaan saada selvitettyä kaikkia jutun yksityiskohtia samalla tavoin kuin suullisessa viestinnässä, jossa välitettävän informaation määrä on huomattavasti suurempi kuin kirjallisesti asioita esitettäessä.

Olen Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintalan hyväntahtoisella myötävaikutuksella saanut Vaasan hovioikeudessa sisäistä käyttöä varten notaari Tuula Pitkärannan ja kirjaaja Johanna Pullin kokoaman selvityksen suullisten käsittelyjen vaikutuksesta käräjäoikeuksien ratkaisujen muuttumiseen hovioikeudessa:

Suullisen pääkäsittelyn vaikutus tuomioitten muuttumiseen Vaasan hovioikeudessa
v. 1994 - 1996

	Pysyi	Muuttui
1. Tuomiot esittelystä asiakirjaprosessissa (tutkimatta jätettyjä ja palautettuja on n. 10 %)	n. 64 %	n. 28 %
2. Tuomiot suullisessa pääkäsittelyssä	n. 28 %	n. 68 %

Annettuja ratkaisuja on kaikkiaan yht. 6.331 kpl, joihin sisältyvät jutut: Tutkimatta jätetyt, palautetut, peruutetut, sovitut yms., joiden määrä on ollut vuodesta riippuen 8 - 10 %. Nämä jutut eivät kuitenkaan sisälly em. tilastoon.

Tilastosta voidaan todeta, että hovioikeuden suullisten käsittelyjen jälkeen muuttamien käräjäoikeuksien ratkaisujen määrä on noin kaksi ja puolikertainen kirjallisessa prosessissa ratkaistuihin juttuihin verrattuna. Siten lienee selvää, että juttunsa käräjäoikeudessa hävinnyt asianosainen pyytää suullista käsittelyä hovioikeudelta, mikäli jutussa on ratkaistavissa todisteluun liittyviä uskottavuuskysymyksiä tai että asianosaisten henkilökohtaisella läsnäololla ja asioitten suullisella selvittämisellä saattaisi olla positiivinen vaikutus jutun lopputulokselle muutosta hakeneen asianosaisen näkökulmasta. Hovioikeudelle tilasto tietysti osoittaa, että suullisiin käsittelyihin on valikoitunut juuri sellaisia juttuja, joissa suullinen käsittely on ollut todella tarpeellinen. Asianosaisen näkökulmasta tilasto herättää ajatuksia mm. siitä, montako prosessia on hovioikeudessa hävitty vain sen takia, että hovioikeus ei halunnut esimerkiksi kuulla asianosaisia itseään henkilökohtaisesti hovioikeuden suullisessa käsittelyssä.(3) Entä muuttuvatko käräjäoikeuksien tuomiot useammin Vaasan HO:ssa kuin muissa hovioikeuksissa, koska Vaasassa on järjestetty suhteellisesti eniten suullisia käsittelyjä?

Joka tapauksessa asianosaisten tulee edelleen nyt voimassa olevan lain mukaisesti perustella yksityiskohtaisesti suullisia käsittelyjä koskevat pyynnöt, vaikka korkeimman oikeuden tuoreet ratkaisut tulevat ohjaamaan hovioikeuksien menettelyä suullisten käsittelyjen järjestämistä suosivampaan suuntaan. Suullisten käsittelyjen vähäinen määrä johtunee ainakin osittain Suomen tekemästä suullisia käsittelyjä koskevasta varaumasta liityttäessä Euroopan neuvoston jäseneksi.(4) Varauman suhde kansalliseen lainsäädäntöömme on kuitenkin vielä joittenkin perusteitten osalta ratkaisematta niin korkeimmassa oikeudessa kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa niin hovioikeuksien kuin itse korkeimman oikeuden osalta. Käsitykseni mukaan yhdessäkään korkeimman oikeuden suullista käsittelyä koskevassa ratkaisussa ei ole viitattu Suomen tekemään suullisia käsittelyjä koskevaan varaumaan, eikä toisaalta ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleeseen. Korkeimman oikeuden osalta syy voi luonnollisesti olla siinä, että asianosaiset eivät ole tehneet korkeimmassa oikeudessa tältä osin väitettä ihmisoikeussopimuksen soveltamisesta suullisen käsittelyn järjestämisvelvollisuutta ratkaistaessa. Jos tällainen väite tehdään, tulisi korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa ainakin tällaisessa tapauksessa käsitykseni mukaan todeta, mitä oikeusohjeita asiaa ratkaistaessa on sovellettu erityisesti silloin, jos korkein oikeus toteaa kansallisen lainsäädäntömme OK 26:7:n ja ihmisoikeussopimuksen sisällöllä olevan jotakin eroa käsiteltävän kysymyksen osalta. Vastaava koskee luonnollisesti hovioikeusmenettelyä.

Tarkastelen tätä asiaa vielä Vaasan hovioikeuden ratkaisuun 1996:4 tukeutuen, jossa jutussa hovioikeus on selkeästi viitannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleeseen. Ratkaisu on mielestäni merkittävä siksi, että hovioikeus on viitannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleeseen ilman, että hovioikeus on viitannut sopimuksen suullisia käsittelyjä koskevaan varaumaan. Ratkaisu kuvaa ainakin ratkaisuun osallistuneitten hovioikeuden jäsenten näkemystä siitä, että Suomen tekemällä varaumalla ei ole asiallista merkitystä, koska kansallisen suullisia käsittelyjä hovioikeudessa koskevan säännöksemme OK 26 luvun 7 §:n on katsottava vastaavan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen sisältöä. Ratkaisun tekemiseen osallistunut presidentti Rintala on lisäksi kertonut, että ratkaisu kuvaa yleisemminkin Vaasan hovioikeudessa vallalla olevaa näkökantaa, josta on keskusteltu mm. hovioikeuden täysistunnoissa. Varaumalla voikin sen sanamuodon mukaisesti olla merkitystä ja se voi olla sovellettavissa vain, jos "Suomen nykyinen lainsäädäntö ei sisällä sellaista oikeutta" eli oikeutta suulliseen käsittelyyn.

Tähän mennessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ottanut kantaa Suomen Euroopan ihmisoikeussopimukseen tekemään suullisia käsittelyjä koskevaan varaumaan vain kerran. Tapauksessa Hokkanen v. Suomi (23.9.1994, A 299) tuomioistuin totesi, ettei YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia kokeva sopimus, johon Suomi ei sopimukseen liittyessään v. 1976 ollut tehnyt vastaavaa suullisia käsittelyjä koskevaa varaumaa, taannut asianosaiselle oikeutta suulliseen käsittelyyn hovioikeudessa (14 artikla). Varaumaan liittyvät kysymykset ovat olleet esillä myös Euroopan ihmisoikeustoimikunnassa, mutta edellä mainitsemani kysymys ei ole käsitykseni mukaan tullut toimikunnassa ratkaistuksi, vaikka Suomi on ollut Euroopan neuvoston jäsen jo miltei seitsemän vuotta.(5) Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että valittajat eivät ole väittäneet, että Suomen kansallinen lainsäädäntö olisi asiallisesti samansisältöinen Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Siten toimikunnan tutkimatta jättämissä suullisen käsittelyn puuttumista koskevissa jutuissa valittajat eivät ole käsitelleet asiaa kansallisen lainsäädännön näkökulmasta.

Valitus Euroopan ihmisoikeustoimikunnalle ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle ei ole varsinainen muutoksenhakukeino, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin voi periaatteessa määrätä myös suullisen käsittelyn järjestämisen laiminlyöntiä koskevassa asiassa valtion korvaamaan ihmisoikeussopimuksen takaaman oikeuden rikkomisesta aiheutuneet vahingot.

(3) Ks. asianosaisen kuulemisen merkityksestä tuomioistuimessa, hovioikeudenneuvos Matti Kuusimäen haastattelu, Ruotsissa korostuu asianosaisen kuuleminen, Advokaatti 2/96 s. 10.
(4) Ks. varaumasta Pellonpää, Euroopan ihmisoikeussopimus (Helsinki 1996) s. 37 - 38. Vrt. Rintala, Hovioikeudesta muutoksenhakuasteena s. 279, teoksessa korkein oikeus 75 vuotta (Jyväskylä 1993). Pellonpää jättää esityksessään käsittelemättä kokonaan kysymyksen siitä, missä laajuudessa suullisia käsittelyitä tulisi järjestää Suomen OK 26:7:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisesti.
(5) Ks. varaumaa koskevia ratkaisuja Pellonpää s. 39 alav. 98 sekä valitus 23749/94 (Brown & Williamsen Tobacco Corporation v. Suomi) valitus 24738/94 (Kaukonen v. Suomi) sekä ihmisoikeustoimikunnan raportti 15.10.1996 valituksesta 20772/92 (Helle v. Suomi)

2.2. Suullisesta hovioikeusprosessista aiheutuvat kustannukset

Suomen Asianajajaliitto on riita-asioitten oikeudenkäyntimenettelyuudistuksen alkuvaiheista saakka korostanut sitä, että oikeudenkäynnin suullisuus, välittömyys ja keskitys eivät saa aiheuttaa sitä, että oikeudenkäynnin varmuus, nopeus ja halpuus syrjäytettäisiin oikeussuojan saamiseen liittyvinä keskeisimpinä oikeudenkäynnin perusperiaatteina. Tätä teemaa on eri tavoin toistettu joka vaiheessa, myös hovioikeusprosessiesityksen laatimisvaiheessa.(6) Näkemykset ovat saaneet vain vähän vastakaikua ennen kuin korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen kiinnitti huomiota asianosaisten kykyyn vastata oikeudenkäynnistä aiheutuvista kustannuksista.(7) Tämän jälkeen on käytetty paljon puheenvuoroja oikeudenkäyntien kalleudesta ilman, että kustannusten syntymisen perusteita olisi tarkemmin selvitetty.

Vierailuni Ruotsissa ja Saksassa ovat tuoneet tähänkin kysymykseen näkökulmia. Käräjäoikeusmenettelymme osalta on todettava, että toistaiseksi en ole havainnut tuomarikuntamme julkisesti pohtineen sitä, miten he voisivat edesauttaa kustannusten alentamista. Käsitykseni mukaan prosessinjohtokysymyksiin kustannuksia alentavana tekijänä ei ole juuri lainkaan kiinnitetty huomiota.(8) Kuten tiedämme, tuomarin informatiivinen ja aktiivinen prosessinjohto saattaa huomattavasti alentaa prosessikustannuksia. Valmistelun keskeisimpään elementtiin, riidattomien ja riitaisten asioitten selvittämiseen, ei uhrata kaikissa jutuissa riittävästi aikaa, mikä osaltaan johtuu siitä, että tosiasiassa suurin osa valmistelusta kuluu siihen, että tuomari yrittää selvittää, mitä asianosaiset todella vaativat ja millä perusteilla. Riidattoman ja riitaisen todistelun kartoitusta ei vielä suoriteta Suomessa sillä tavoin kuin Ruotsissa.(9) Suomessa riitajuttujen todistelu esitetään usein yhtä laajana kuin ennen uudistusta ja tämä sama todistelu on luonnollisesti esitettävä hovioikeudelle.

Oikeudenkäyntikulujen määrässä Ruotsiin verrattuna on eroa myös siitä syystä, että ruotsalaiset hovioikeusvalitukset ja vastaukset ovat hyvin lyhyitä ja niissä viitataan laajasti käräjäoikeudessa esitettyyn. Todistelua ei niissä yksityiskohtaisesti riitauteta, kuten meillä edellytetään nyt ja hallituksen esityksen luonnoksen 25:12 §:ssä. Tämän takia meillä on vaarana, että saamme laajimman kaksinkertaisen prosessin kuin ehkä on muualla Euroopassa. Meillä uutta hovioikeuden tutkimisvelvollisuuden rajoittamista koskevaa säännöstä OK 26:11a §:ää markkinoitiin mm. oikeusministeriön kouluttajien toimesta sillä seurauksella, että 1.12.1993 loppui käytännössä suuri osa siitä viittaamisesta, johon meillä oli jo vakiintuneet pitkät perinteet. Tämän johdosta haastehakemukset, kirjelmät, valitukset ja vastaukset pitenivät ja käräjäoikeuksien pöytäkirjat lyhenivät siten, että asianosaiset joutuvat usein selvittämään jutun hovioikeudelle kirjallisesti laajemmin kuin aiemmin.

Viittaustekniikkaan kielteisesti suhtautuminen lienee vain suomalaiskansallinen ilmiö. Käsitykseni mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukainen oikeudenkäynti tulee tapahtua siten, että hovioikeustuomari on velvollinen tutustumaan kaikkeen käräjäoikeudessa esitettyyn oikeudenkäyntiaineistoon. Kun ylioikeudet voivat viitata kaikkien tuomion perusteluitten osalta alemmassa oikeudessa lausuttuun, ei asianosaisella pitäisi olla tähän minkäänlaista estettä.(10)

(6) Suomen asianajajaliiton lausunto riita-asioitten oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisesta, DL 1992 s. 986. Ks. myös Ala-Uotila, Kysymyksiä j ajoitakin vastauksia hovioikeustoimikunnan mietinnön johdosta, DL 1992 s. 766, sekä Lausunto hovioikeustyöryhmän ehdotuksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle hovioikeusmenettelyä koskevien säännösten muuttamiseksi, DL 1996 s. 89.
(7) Demokraattisten lakimiesten kesäpäivät Lahdessa 25.6.1996, Helsingin Sanomat 26.6.1996.
(8) Ks. kuitenkin tuomioista, pöytäkirjoista ja prosessinjohdosta oikeusneuvos Arvi Paasikosken esitysreferaatti, Hovioikeuden menettelyuudistus, Advokaatti 2/1997 s. 19 (toim. Raija Lahtinen).
(9) Ks. Ala-Uotila, Asianajosta hovioikeusprosessissa, DL 1995 s. 484. Ks. ongelmista hovioikeusprosessin osalta Matti ja Raija Kuusimäki, Ruotsin hovioikeusprosessin tila 1995; matkahavaintoja ja pohdintoja (kevät 1995) s. 33.
(10) Ks. presidentti Rintalan lausumaa kirjoituksessani Asianajosta riitajutussa, DL 1995 s. 505 av.53.

Ruotsalaisen hovioikeusprosessin kustannukset pysyvät siedettävinä myös siksi, koska käräjäoikeuksien tuomiot ovat ilmeisen hyvin perusteluja ja jäsenneltyjä, jolloin asianosaiselle ei synny suuria kustannuksia valituksen tai vastauksen laatimisesta. Ruotsalainen riitaprosessi on ilmeisesti melko hyvin suunniteltua ja täsmällisemmässä järjestyksessä etenevää, jolloin oikeudenkäyntiaineisto on helposti hallittavissa hovioikeudessa, jossa asianosaisten täytyy esitellä asia uudelleen suullisesti.(11) Käsitykseni ja asianajaja Simo Ollisen vakuuttelujen mukaan hovioikeusprosessin onnistumisen keskeinen edellytys on se, että käräjäoikeudessa esitetty ja kirjattu oikeudenkäyntiaineisto on hyvässä järjestyksessä. Tällöin asianajajan on helppo esitellä päämiehensä asia hovioikeudelle, eikä käsittelyyn valmistautumista varten tarvitse enää tehdä uusia muistiinpanoja ja esitysrunkoja. Tähän tehtävään valmistautumista vaikeuttaa erittäin paljon se, että käräjäoikeuksissamme ei tällä hetkellä tosiasiassa esitellä asiaa samalla tavalla suullisesti kuin Ruotsissa.(12) Oikeudenkäyntiaineistoa ei ole Suomessa tavallisesti järjestetty suullisen esittelyn pitämistä varten.

Saksalaisessa ylioikeusprosessissa tuomarit tekevät käsitykseni mukaan ainakin osan siitä työstä, jonka Ruotsissa ja Suomessa tekevät asianajajat. Esimerkiksi pöytäkirjaaminen on yksityiskohtaista. Saksalainen hovioikeustuomari aloittaa heti istunnon aluksi selvittämään asianosaisille, mitä mieltä tuomari ovat asiasta esitettyjen asiakirjojen perusteella. Tämän selvityksen pohjana on hyvin yksityiskohtainen tutustuminen jutun asiakirja-aineistoon. Mitään asiaesittelyitä ei suoriteta asianajajien toimesta. Käsittely kestää tavallisesti vain lyhyen aikaa.

Suomalaisen uuden (hovioikeus)prosessin epäonnistumisen suuri vaara on siinä, että kaikki asiat tullaan tekemään kahteen tai kolmeen kertaan. Mikäli hovioikeusprosessiuudistus ruokkii kirjallista esitystapaa aikaisemmin ja nyt käsillä olevasta esityksestä mainitulla jo totutulla tavalla, tulee suomalaisesta hovioikeusprosessista asianosaisille kaksinkertainen prosessi: ensin kaikki kirjoitetaan ja sitten kaikki puhutaan. Ruotsissa asiat pyritään esittämään pääosin suullisesti vain lyhyisiin kirjelmiin viitaten. Tästä syystä Ruotsissa hovioikeuden jäsenet tekevät käsittelyssä koko ajan muistiinpanoja tuomion antamista varten.

Erittäin keskeinen kysymys on myöskin hovioikeuksien jalkautuminen hovioikeuksien kotikaupunkien ulkopuolelle. Ruotsissa hovioikeusprosessin kustannusten keskeinen tekijä on se, että hovioikeuskäräjillä käydään miltei samalla tavalla kuin alioikeuskäräjillä. Asianajaja voi suunnitella työpäivänsä siten, että puolet päivästä voi uhrata johonkin muuhun kuin yhden jutun hoitamiseen hovioikeudessa. Mikäli Suomessa valmisteluistunnot, joita Ruotsissa ei ole, ja pääkäsittelyt pidetään hovioikeuspaikkakunnilla, nostaa nämä kustannukset hovioikeusprosessin kokonaiskustannuksia olennaisesti esim. Ruotsiin verrattuna. Ruotsissa asianajajat saavat esim. oikeusturvavakuutusten ehtojen mukaisesti korvausta matkustamisesta aiheutuvasta ajanhukasta työaikana n. 637 mk/h veroineen.(12A) Ruotsissa asianajaja hoitaa yksityishenkilöitten välisen velkomus-, kiinteistö- tai perintöjutun käräjäoikeudessa 7.000 - 28.000 mk:lla veroineen ja hovioikeudessa 5.500 - 17.000 mk:lla veroineen, jos asian käsittely kestää käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa kummassakin korkeintaan yhden päivän.(13) Näihin kustannuksiin on lisättävä kaikki suoranaiset kulut ja asiantuntijakorvaukset, jotka Ruotsissa saattavat nousta nykyisin hyvin korkeiksi, sekä asianajajalle maksettava korvaus matkustamisesta aiheutuvasta ajanhukasta. Tähän tavoitteeseen pääseminen Suomessa edellyttää mielestäni sitä, että jo nyt ennen hovioikeusprosessiuudistuksen voimaantuloa asianajajat, käräjäoikeudet ja hovioikeudet kokoontuvat kussakin hovioikeuspiirissä pohtimaan asianosaisten tarpeita myös oikeudenkäyntikulujen pitämiseksi kohtuullisina. Tämä voisi esimerkiksi onnistua suunnittelemalla riitajuttujen käsittelyn laatujärjestelmä, jollaisia tehdään yksityisellä sektorilla. Tässä laatujärjestelmäohjeessa käytäisiin läpi kaikki juttujen käsittelyn eri vaiheet ja kartoitettaisiin kaikkien osapuolten tarpeet ja näkemykset asioitten käsittelyssä.

Asianajajien ja hovioikeuden yhteydenpitokysymyksiä ja informaation kulkua asianajajien ja hovioikeuden välillä ei hovioikeusprosessiuudistusesityksessä ole pohdittu juuri lainkaan. Olen kritisoinut mm. tätä asiaa, koska näillä kysymyksillä saattaa olla merkitystä myös säädettävän lain sisällön kannalta.(14) Tuleviin kustannuksiin vaikuttaa keskeisesti se, montako puhelua ja varmistuspuhelua sekä kirjettä asianosaisten täytyy lähettää pelkästään siksi, että kaikkia osapuolia informoidaan erikseen esimerkiksi siitä, miten ja milloin jutun valmistelu aiotaan hoitaa hovioikeudessa. Tarkasteltaessa korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrää Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen näkökulmasta, on mielestäni selvää, että jutun hävinneelle yksityishenkilölle ei voi tuomita maksettavaksi sellaisia kustannuksia, että hänen koko taloutensa perusteet järkkyvät ja oikeudenkäyntikuluista tulee oikeussuojan saamiselle todellinen este. Tällaisia kuluja ei voida pitää edes kohtuullisina oikeudenkäyntikuluina OK 21 luvun 8 § 1 momentin tarkoittamalla tavalla (ks. KKO 1997:26). Mikäli Suomen riita-asiain oikeudenkäynnin kustannukset jäävät monista em. ongelmista johtuen korkeiksi, on luonnollisesti harkittava paluuta järjestelmään, joka oli voimassa ennen 1.12.1993, jolloin oikeudenkäyntikuluja kuitattiin melko usein. Tuolloin jutun voittanut ei kuitenkaan valitettavasti aina tosiasiassa päässyt tuomioistuimen vahvistamaan aineellisoikeudelliseen lopputulokseen, koska kulut maksoivat usein yhtä paljon kuin oli itse voitetun intressin arvo. Mikäli lainmuutokseen päädytään, olisi tässä hyvänä ohjeena esimerkiksi Euroopan Unionin komission asettaman eurooppalaisen siviiliprosessilakityöryhmän esitys, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä asianosaiset kärsimään omat kulunsa "in particular where this is justified by good faith of the unsuccessful party or by the uncertainty of the applicable law."(15) Ennen lainmuutosta tulisi kuitenkin tehdä yksityiskohtaiset selvitykset ennen 1.12.1993 voimassa olleitten kulusäännösten soveltamisesta, jotta niitten vaikutuksia voidaan paremmin arvioida asianosaisten näkökulmasta.

(11) Ollinen ja Ala-Uotila, Ruotsin ja Suomen siviiliprosessien käytännön vertailua, DL 1996 s. 787.
(12) Ollinen ja Ala-Uotila s. 790 - 791.
(12A) Domstolverkets författningssamling 1996:13 B 32.
(13) Keskustelu asianajaja Simo Ollisen kanssa 10.1.1997. On syytä kuitenkin korostaa, ettei arvio koske liikeasioitten tai suurempien juttujen hoitamista. Ruotsissa ja Suomessa asianajajien tuntiveloitukset ovat likipitäen samaa tasoa. Tukholmassa suurimmat toimistot laskuttavat vielä enemmän kuin Helsingissä ja Tukholman ulkopuolella tuntihintataso vastannee Suomessa käytettyjä tuntiveloituksia, jotka vaihtelevat paljon molemmissa maissa. Käsitykseni mukaan KKO:n ratkaisussa 1997:26 noudatetaan likimäärin ruotsalaista hintatasoa.
(14) Ala-Uotila, Lausunto hovioikeustyöryhmän ehdotuksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle hovioikeusmenettelyä koskevien säännösten muuttamiseksi, DL 1996 s. 91.
(15) Storme, Marcel (toimittaja): Approximation of Judiciary Law in the European Union. Working group for the approximation of the civil procedural law in Europe. Study on the approximation of law and rules of the Member States concerning certain aspects of the procedure for civil litigation. Final Report (Dordrecht/Boston/London 1994). Lakiehdotuksen kohta 9.2. s. 202. Ks. tästä myös Lindblom, Rättssfädernas harmoni, Svensk Juristtidning 1996 s. 825 - 826.

Alkuun

3. Prekluusio

3.1. Hovioikeuspreklusiosäännöksen OK 25 14.2 §:n soveltamisen ongelmia

Yksi keskeisimmäksi alioikeusmenettelyä koskevan uudistuksen yhteydessä voimaan tulleista säännöksistä on käytännössä ollut uusien todisteitten ja perusteitten esittämiskieltoa hovioikeudelle koskeva oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentti. Säännöstä koskevat hallituksen esityksen 15/1990 perustelut s. 125 -126 ovat melko sallivan henkisiä, mutta itse lakiteksti antaa mahdollisuuden monenlaisiin tulkintoihin.

Olen itse kritisoinut säännöstä voimakkaasti erityisesti siksi, että riita-asioitten valmistelu ei käräjäoikeuksissamme toimi siten, että erityisesti uuden näytön esittämistä voitaisiin voimakkaasti rajoittaa hovioikeuksissa.(16) Tiukan säännöksen taustalla on mm. mielestäni virheellinen käsitys siitä, että asianosaiset jättäisivät tahallaan esittämästä oikeudenkäyntiaineistoa käräjäoikeudelle. Meillä nyt voimassa oleva säännös onkin kopioitu Ruotsista, jossa se otettiin nykyisessä muodossaan (rättegångsbalken 50:25) käyttöön vasta 1.9.1989 (1989:656) neljänkymmenen vuoden käytännön harjoittelun jälkeen.

Prekluusiosäännöksen todellisen soveltamisen selvittämiseksi olen käynyt läpi oikeustieteen ylioppilas Kaija Laitasen avustamana Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan hovioikeustapausten kokoelmasta kaikki hovioikeuksiemme touko- ja kesäkuussa 1996 julkipanemat riitajuttujen prekluusioratkaisut. Riitajutuista jätettiin kuitenkin pois velkajärjestelyjä ja yrityssaneerauksia koskevat jutut, koska erityisesti velkajärjestelyasioita hoitavat usein asiamiehet, joilla ei ole riittävää kokemusta oikeudenkäyntimenettelystä. Näissä jutuissa annettavat prekluusioratkaisut eivät mielestäni kuvaa yleensä riita-asioita hoitavien asiamiesten huolellisuustasoa juttujen hoidossa, vaikka tietysti niin prekluusiosäännökset kuin muutkin oikeudenkäyntimenettelyä koskevat säännökset tulisivat olla niin selkeitä, että käytännössä velkajärjestelyjä hoitavat asiamiehet ymmärtäisivät säännöksen todellisen sisällön ja merkityksen.

PREKLUUSIORATKAISUT HOVIOIKEUKSISSA RIITA-ASIOISSA TOUKO-
JA KESÄKUUSSA 1996

Julkipannut päätökset ja tuomiot kpl Kielteiset prekluusio- ratkaisut kpl Myönteiset prekluusio- ratkaisut kpl Kielteisten osuus kaikissa jutuissa % Turku 254 44 2 16,9 Vaasa 121 23 3 10,7 Itä-Suomi 86 14 1 12,8 Helsinki 644 125 7 16,6 Kouvola 95 12 0 13,7 Rovaniemi 64 8 1 6,3 Yht. 1.264 226 14 12,8 (keskiarvo)

Tilastossa tarkoitetaan myönteisillä prekluusioratkaisuilla juttuja, joissa hovioikeus otti huomioon uuden seikan tai todisteen ja kielteisillä ratkaisuilla päinvastaista tilannetta. Näitä ratkaisuja saattoi olla kaksikin samassa jutussa. Viimeisessä sarakkeessa on kielteisten ratkaisujen suhteellista määrää arvioitaessa laskettu juttua kohti vain yksi kielteinen ratkaisu, vaikka niitä olisi ollut useampikin. Tilastossa ei ole huomioitu sellaisia ratkaisuja, joitten osalta hovioikeus on lausunut, ettei esitellyllä seikalla tai tarjotulla uudella näytöllä olisi merkitystä jutun ratkaisulle. Tilastossa ei ole eroteltu uusia seikkoja ja todisteita toisistaan, koska joissakin tapauksissa asianosainen vetosi uuden todisteen myötä myös uuteen perusteeseen. Pelkästään uuteen perusteeseen vedottiin n. 15 %:ssa kaikista prekluusioratkaisuista.

Kielteisten prekluusioratkaisujen määrä vaikuttaa melko suurelta. Tilastossa kiinnittyy myös huomio Rovaniemen hovioikeuden vähäisen prekluusioratkaisujen määrään. Vaikka prekluusioratkaisuja on lukumääräisesti paljon, käsitykseni mukaan useimmat uudet hovioikeudelle esitetyt todisteet eivät ole olleet jutun lopputuloksen kannalta merkityksellisiä. Käsitykseni ja eri puolilta Suomea olevien kollegojen kanssa käymieni keskustelujen perusteella on kuitenkin todettava, että ratkaisujen joukossa on lukuista määrä sellaisia ratkaisuja, joilla on vaikutettu jutun aineellisoikeudelliseen lopputulokseen. Hovioikeustuomareitten näkemykset lienevät ristiriitaisia. Kuitenkin Vaasan HO:n presidentti Rintala on katsonut kokemustensa perusteella, että prekluusioratkaisujen takia annetaan tuomioita, joitten aineellisoikeudellinen sisältö olisi ollut toinen, jos prekludoitunut seikka tai todiste olisi otettu huomioon.(17) Kielteisten prekluusioratkaisujen suuri määrä kertoo mielestäni myös sen, että riitajuttujen valmistelu ei vielä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Voisiko tilastosta todeta, että Pohjois- ja Keski-Suomessa asianajajat ja tuomarit hoitavat valmistelut käräjäoikeuksissa paremmin kuin Etelä-Suomessa?

Suuressa osassa prekluusioratkaisuista asianosaiset eivät olleet lainkaan esittäneet perusteluja myöhäiselle uusien seikkojen tai todisteitten esittämiselle hovioikeudessa. Helsingin hovioikeuden viskaali Timo Vuolijoki on todennut prekluusioratkaisuja seuratessaan, että vain joka viidennessä hovioikeusprekluusiojutussa on esitetty perustelut aineiston myöhäiselle toimittamiselle OK 25 luvun 14 §:n 2 momentin mukaisesti.(18) Tämä asia ei kuitenkaan näkynyt suuressa osassa prekluusioratkaisuja, joissa useimmissa oli vain todettu, ettei asianosainen ollut esittänyt em. lainkohdassa mainittua syytä aineistoon myöhäiselle vetoamiselle. Molemmat em. asiat osoittavat, että säännöksen tuntemuksessa on parantamisen varaa kaikilla osapuolilla. Käsitykseni mukaan kielteisen prekluusioratkaisun perusteleminen vain toistamalla lainkohdan sisältö ei täytä tuomioitten perusteluvelvollisuutta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen edellyttämällä tavalla.

Prekluusiosäännöstä on nyt siis sovellettu yli kolme vuotta ja sen soveltamista koskevia ratkaisuja on annettu ehkä jopa kaksi tuhatta, jos arvion perustana käyttää em. selvitystä huomioiden sen, että tilastossa eivät ole mukana velkajärjestely- ja yrityssaneerausasiat. Hovioikeudet ovat julkaisseet muutamia ratkaisuja finlexissä, joista mainitsen ratkaisut Itä-Suomen HO 1994:6, Vaasan HO 1995:6 sekä Helsingin HO 1996:3.

Valitettavaa on se, että näinkin asianosaisen kannalta tärkeän säännöksen soveltamisesta korkein oikeus ei ole antanut ennen kuin vasta maaliskuussa 1997 ensimmäisen ennakkopäätöksen (KKO 1997:23), jonka aiheena olisi nimenomaisesti prekluusiokysymys. Tietoni mukaan korkein oikeus on antanut valitusluvan tätä aiemmin ainoastaan yhdelle prekluusiojutulle, jota koskevaa ratkaisua ei ole julkaistu ennakkoratkaisuna (tuomio 8.11.1996 nro 4219). Vm. ratkaisuun tutustuminen ei kuitenkaan mielestäni anna lisätietoa prekluusiosäännöksen tulkinnasta, koska ratkaisun perusteluissa on vain toistettu prekluusiosäännöksen sisältö ja hylätty asianosaisen esittämä vaatimus.

Korkeimman oikeuden valitsema pidättyväinen linja ei ole selitettävissä muulla tavoin kuin että prekluusioasioissa ei haeta muutoksenhakulupia tai että korkein oikeus ei halua antaa ennakkopäätöstä siksi, että se ei ole antanut ennakkopäätöksiä korkeimmassa oikeudessa noudatettavasta prekluusiosäännöksistä OK 30:7 ja 12. Käsitykseni mukaan myös tätä säännöstä on tulkittu korkeimmassa oikeudessa asianosaismyönteisesti verrattuna hovioikeuksien noudattamaan ilmeisen tiukkaan soveltamiskäytäntöön.(19) Katson kuitenkin, että asianosaisille olisi nyt uudessa prosessissa erittäin tärkeätä saada ennakkoratkaisuja oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvissä kysymyksissä, joissa niin käräjäoikeuksissa kuin hovioikeuksissa on monenlaisia soveltamiskäytäntöjä, joilla on keskeinen vaikutus asianosaisen oikeusturvaan. Asianajajien työtavoista annetaan koko ajan ratkaisuja hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeitten perusteella. Mielestäni korkeimman oikeuden tulisi tulevaisuudessa antaa lukuisia ennakkoratkaisuja tuomareitten prosessinjohtovelvollisuuksista, kuten informatiivisesta prosessinjohdosta.

Korkein oikeus on kuitenkin jo muissa kuin prekluusioasioissa ennakkopäätöksiä annettaessa joutunut ottamaan kantaa prekluusiosäännökseen. Esimerkkinä korkeimman oikeuden asianosaismyönteisistä ratkaisusta mainitsen ensinnäkin ratkaisun 1996:147, jossa ilmeinen syy uuden näytön vastaanottamiselle oli ainoastaan se, että juttu oli käräjäoikeudessa ratkaistu toisin, eivätkä kaikki korkeimmassa oikeudessa sittemmin esillä olleet näkökulmat olleet riittävästi esillä käräjäoikeudessa. Korkein oikeus on perustellut uuden todistajan kuulemista koskevaa ratkaisuaan ainoastaan seuraavasti: "Korkein oikeus on päättänyt hyväksyä X:n pyynnön kuulla hänen hovioikeudessa nimeämäänsä todistajaa A:ta, koska X:llä ei ollut tähän aiemmin tilaisuutta". Juttu ei ilmeisesti ollut mitenkään poikkeava sellaisiin muihin juttuihin nähden, joissa ratkaisut muuttuvat eri oikeusasteissa. Toinen hieman erityyppinen tilanne oli jutussa 1996:155, jossa asianosaisella oli perusteltu aihe olettaa, ettei asiakirjoja ollut tarvinnut esittää käräjäoikeudelle.

Em. selvitys ja omien sekä kollegoitten juttukohtaiset kokemukset antavat aiheen epäillä, onko hovioikeuksien useissa tapauksissa noudattama prekluusiosäännöksen tiukka tulkinta ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen ja hallitusmuodon 16 §:n 1 momentin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden kanssa.(20) Hovioikeuksiamme velvoittavat ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet riidattomasti kaikilta muilta osin lukuun ottamatta ehkä edellä mainittua mahdollisen varauman merkitystä suullisten käsittelyjen järjestämiselle. Tähän tulkintanäkemykseen ei voi olla vaikuttamatta se, että uusien perusteitten ja näytön esittämiskielto otettiin lainsäädäntöömme heti suuren prosessimuutoksen ensimmäisessä vaiheessa ja tilanteessa, jossa olimme jo Euroopan neuvoston jäseniä ja uusien perusteiden ja todisteitten esittäminen oli ennen 1.12.1993 miltei täysin vapaata. Lisäksi asianosaismyönteistä tulkintanäkemystä voi perustellusti puolustella sillä, että riita-asioitten valmistelu ei vielä käräjäoikeuksissamme toimi ehkä niin jäntevästi kuin menettelyn esikuvaamassa Ruotsissa. On melko tavallista, että valmistelussa ei ole kartoitettu riidattomia ja riitaisia asioita tai että todisteitten todistusteemat ovat ylimalkaisia.(21)

(16) Ks. Ala-Uotila, Asianajosta hovioikeudessa riitajutussa, DL 1995 s. 493 - 499 erityisesti av. 4. Ks. myös saman numeron muut artikkelit Liljenfeldt, s. 475 - 477, Virolainen s. 346 - 347 sekä Hirvonen s.444. Lisäksi Jokela, Kommentteja oikeudenkäyntikuluista, prekluusioista ja sovinnosta käytyyn keskusteluun, DL 1995 s. 770 sekä asianajaja Pentti Kosken haastattelu "Käräjäoikeudet eivät valmiita uuteen hovioikeusprosessiin", Advokaatti 2/1996 s. 9 ja Arvi Paasikoski, Advokaatti 2/1997 s. 19.
(17) Puhelinneuvottelu presidentti Erkki Rintalan kanssa 10.3.1997. Rintala korostaa kuitenkin sitä, että uuden seikan tai todisteen hyväksyminen hovioikeudessa aiheuttaisi sen, että hovioikeudesta tulee tällöin ensimmäinen oikeusaste, joka on ottanut asiaan kantaa. Tätä pyritään välttämään. Mielestäni asianosaisen oikeusturvaintressit ovat kuitenkin tärkeämmät kuin se, että hovioikeus jäisi tällaisen kysymyksen ratkaisun osalta ainoaksi oikeusasteeksi. Tosiasiassa näin tapahtuu oikeudenkäynneissä melko usein muista kuin prekluusioon liittyvistä syistä. Menettelyn ongelmia voidaan myös yrittää välttää mahdollisimman aktiivisella prosessinjohdolla.
(18) Kirje 20.12.1996.
(19) Ks. myös Paasikoski, Advokaatti 2/1997 s. 19.
(20) Ks. kansallisen prosessilainsäädännön ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen ristiriidan tulkintaohjeista Pellonpää s. 61 - 63. Ks. myös Leppänen, Perusoikeusuudistuksen merkityksestä lainkäytössä, LM 1996, s. 246 - 248.
(21) Ala-Uotila, asianajosta hovioikeudessa riita-jutussa, DL 1995, s. 484. Ollinen ja Ala-Uotila s. 787 - 788.

Esitän vielä lisäkysymyksiä pohdittavaksi. Oikeuttaako uusi prekluusiosäännös hovioikeutta olemaan kysymättä asianosaiselta perusteluja uuden seikan tai todisteen esittämiselle, jos asianosainen ei ole huomannut perusteluja esittää? (22) Onko sillä prekluusiosäännöksen tulkintaan mitään vaikutusta, että käräjäoikeuden pöytäkirjaa koskeva uudistus tosiasiassa perustuu sille ajatukselle, että käytännössä kaikki jutut, joissa esitetään suullista todistelua, on tarkoitettu käsiteltäväksi suullisesti hovioikeudessa, kuten pöytäkirjajärjestelmämme mallimaassa Ruotsissa? Voiko oikeudenkäyntiä pitää oikeudenmukaisena, jos asianosaisella ei ole ollut mahdollisuutta tarkistaa käräjäoikeuden pöytäkirjaa, johon hovioikeus perustaa käsityksensä käräjäoikeudessa esitetystä oikeudenkäyntiaineistosta? Entä onko sillä mitään merkitystä, että koko prekluusiosäännöksen olemassaolon oikeutus lähtee siitä ajatuksesta, että juttu on käräjäoikeudessa valmisteltu tarkoin jutun valmistelua koskevien säännösten mukaisesti? Prekluusionhan ei sen paremmin käräjäoikeudessa kuin hovioikeudessakaan tulisi koskea sellaisia seikkoja, jotka käräjäoikeuden tai hovioikeuden olisi tullut prosessinjohtovelvollisuuteensa perustuen selvittää.(23) Em. touko-kesäkuulta 1996 olleesta aineistosta löytyi tuomion selostusosan ja perusteluitten perusteella vain yksi prekluusiojuttu, jossa asianosainen oli kiinnittänyt tuomioistuimen prosessinjohtovelvollisuuteen huomiota. Valitettavasti Rovaniemen hovioikeuden ratkaisu (30.6.1996 S 96/162) näyttäisi tehdyn vastoin em. periaatetta tai joka tapauksessa hovioikeuden perustelut ovat puutteelliset:

A Oy on pyytänyt, että hovioikeudessa järjestetään suullinen käsittely, jossa A Oy voi kuulla todistajina sopimuksen B Oy:n puolesta sopinutta X:ää sekä asiantuntijana konsultti Y:tä atk-ohjelmien liikevaihtoverottomuudesta. A Oy on selittänyt, ettei se ollut nimennyt näitä henkilöitä kuultavaksi käräjäoikeudessa, koska jutun vastaaja ei ollut missään vaiheessa kiistänyt ohjelman liikevaihtoverottomuutta ja A Oy:n tietokoneohjelman liikevaihtoverottomuus ei siten ole ollut riidan kohteena. Vaihtoehtoisesti A Oy on pyytänyt, että juttu palautetaan käräjäoikeuteen.

A Oy on muutoksenhakemukseensa liittänyt yksityisluontoisen kirjallisen kertomuksen.

Uusi B Oy on vastannut muutoksenhakemukseen ja vaatinut, että se hylätään. Uusi B Oy on lisäksi vaatinut, että A Oy velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 4.500 markalla korkoineen.

Käsittelyratkaisu:
Valittaja ei saa oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan vedota hovioikeudessa muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alioikeudessa tai että hänellä muutoin on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

A Oy:n esittämät seikat eivät osoita, ettei se olisi jo käräjäoikeudessa voinut kuulla hovioikeudessa ilmoittamiaan todistajia tai että hän olisi ollut muuten pätevä aihe.

Pyyntö suullisen käsittelyn toimittamisesta tai jutun palauttamisesta hylätään aiheettomana.

Hovioikeus jättää huomiotta yksityisluontoisen kirjallisen kertomuksen.

Kuten tiedämme, varsin monet tuomarit eivät ole olennaisella tavalla muuttaneet prosessinjohtotapaansa uuden lainsäädännön myötä. Siksi asianosaisten tulisi valituksissaan kiinnittää tähän kysymykseen huomiota. Käsitykseni mukaan prosessinjohtoon liittyvien kysymysten selvittäminen erityisesti kirjallisessa hovioikeusprosessissa ei ole aina helppoa, kun hovioikeus saa käsiinsä ruotsalaismallisen oikeudenkäyntiaineiston, joka on koottu hovioikeudessa tapahtuvaa suullista käsittelyä silmällä pitäen.(24) 3.2. Prekluusiosta muutoksenhakutuomioistuimissa Euroopassa

Minulla oli tilaisuus osallistua International Bar Associationin maailmankokoukseen Berliinissä järjestön Business Sectionin stipendiaattina. Tässä yhteydessä halukkaille osanottajille oli järjestetty tilaisuus vierailla Berliinin muutoksenhakutuomioistuimessa Kammergerichtissä ja seurata valitusasian käsittelyä ja keskustella tuomareitten kanssa mm. Saksassa noudatettavasta prekluusiokäytännöstä. Kokouksen yhteydessä sain tilaisuuden vaihtaa ajatuksia mm. Itävallasta, Belgiasta, Tanskasta ja Norjasta olleitten kollegoitten kanssa heidän muutoksenhakutuomioistuimissaan noudatettavasta prekluusiokäytännöstä. Olen vielä selvittänyt tätä kysymystä suomalaissyntyisen Saksassa asianajajana toimivan Markku Arendsin kanssa, äitinsä kautta sukulaisuussiteet Suomeen omaavan Tanskassa toimivan asianajaja Olav Willadsenin kanssa sekä Pariisissa Asianajotoimisto Heikki Haapaniemi Oy:n palveluksessa olevan asianajaja Tapani Mannisen kanssa.

Keskeisenä teemana kaikkien eurooppalaisten kollegojen kanssa käymissä keskusteluissa nousi esille, että käytännössä heidän kotimaassaan prekluusio ei ole asianajollinen ongelma muutoksenhakutuomioistuimessa. Varsinkin keski-eurooppalaiset kollegat tuntuivat pitävän materiaalisen totuuden esille saamista prosessissa tärkeimpänä kysymyksenä. Toki prekluusiolla on heidänkin kotimaissaan merkitystä asianajajien vastuukysymysten kannalta, mutta normaalilla huolellisuudella toimien asianajaja voi käytännössä esittää esimerkiksi uusia todisteita muutoksenhakutuomioistuimelle.

Yhtenä tärkeänä syynä siihen, että prekluusio-ongelmaa ei käytännössä ole esimerkiksi Saksassa on se, että tuomari ei Saksan siviiliprosessilain (Zivilprozessordnung 139 §) mukaan saa antaa ratkaisua, joka on asianosaiselle yllätyksellinen. Siten tuomarilla on Saksassa ja yleisemminkin Keski-Euroopassa suurempi vastuu materiaalisen totuuden esillesaamisesta kuin Suomessa ja Ruotsissa. Asianosainen saa siten jo Saksan alioikeusprosessissa tietää ennen ratkaisun antamista, mitä seikkoja ja todistelua tuomioistuin tulee ratkaisussaan painottamaan. Muutoinkin eurooppalaisessa siviiliprosessissa korostetaan määrämuotoisuuden vähentämistä ja asianosaisen aineellisoikeudellisten oikeussuojatarpeitten vahvistamista.(25) Esimerkkinä mainitsen Saksan ylioikeusprosessin, jossa tuomari soittaa asianosaiselle, jos kirjallisessa valituksessa esitetty todistelu ei ehkä johtaisi suullisessa käsittelyssä valittajan toivomaan lopputulokseen kirjallisesti esitetyn aineiston perusteella.(26) Mielestäni prosessinjohdon sisältö onkin asianosaisen kannalta ehkä tärkeämpi kysymys kuin nyt käytävä keskustelu siitä, kuinka paljon suullisia käsittelyjä järjestetään.

(22) Ks. tästä virolainen, Uusi alioikeusprosessi riita-asioissa - ongelmakohtia käytännön valossa, DL 1995, s. 348 - 349.
(23) Lindell, Prosessuell Preklusion s. 204 (Göteborg 1993). Ks. myös Vaasan HO:n ratkaisu 19.12.1994 S 94/205, joka on selostettu kirjoituksessani Asianajosta hovioikeudessa riitajutussa, DL 1995, s. 499. Ks. myös Liljenfeldt, Riita-asian oikeudenkäyntimenettelyn uudistaminen hovioikeustuomarin näkökulmasta, DL 1995 s. 476 - 477, ja Paasikoski, Advokaatti 2/1997 s. 19.
(24) Ks. tästä myös Lehtonen, Oikeuskysymykset oikeudenkäyntimenettelyssä, s. 162 (julkaisematon lisensiaattitutkimus, Turun yliopisto, toukokuu 1996).
(25) Storme, Approximation s. 39. Ks. tästä myös Laukkanen, Tuomarin rooli s. 99 (Vammala 1995).
(26) Rechtsanwalt Markku Arendsin kirje 4.12.1996.

Alkuun

4. Muutoksenhakutuomioistuimen velvollisuus ottaa huomioon alioikeudessa esitetty oikeudenkäyntiaineisto

Hovioikeusvastaajan velvollisuus vedota toissijaisiin käräjäoikeudessa esitettyihinperusteisiin on ollut esillä viimeaikaisessa keskustelussa sen jälkeen, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi ratkaisut jutuissa Ruiz Torija v. Spain ja Hiro Balani v. Spain (Volume 303-A series A ja 303-B series A). Huolellisen asianajajan tulee hovioikeudessa aina vedota kaikkiin jo käräjäoikeudessa esitettyihin perusteisiin ja väitteisiin, mutta riitajutun osalta korkeimman oikeuden tuomio 2869 12.7.1995, jota ei ole julkaistu ennakkoratkaisuna, sekä rikosjutun osalta ennakkoratkaisu 1996:139 vahvistavat ihmisoikeustuomioistuimen päätösten ohella sitä, että hovioikeuden tulisi ottaa huomioon kaikki asianosaisen esittämät sellaiset perusteet, väitteet ja muunkin oikeudenkäyntiaineiston, jota hovioikeusvastaajan ei esimerkiksi käräjäoikeuden ratkaisun sisällön takia ollut tarvetta toistaa hovioikeudessa. Tällainen tilanne syntyy usein silloin, kun asianosainen on voittanut kanteensa käräjäoikeudessa ensisijaisella kanneperusteella sekä sen tueksi esittämillään väitteillä ja näytöllä. Valittajalla on hovioikeudessa velvollisuus kritisoida vain käräjäoikeuden tuomion perusteluita ja vastaajalla on lähtökohtaisesti velvollisuus vastata yksityiskohtaisesti näihin valittajan esittämin perusteisiin ja valittajan esittämiin näkemyksiin käräjäoikeuden tuomion virheellisyydestä. Siksi joissakin tilanteissa hovioikeuden on myös huomioitava pelkästään käräjäoikeudessa esitetty oikeudenkäyntiaineisto mm. siksi, että nykyistä hovioikeusprosessiamme on pidettävä jo käräjäoikeudessa alkaneen oikeudenkäynnin jatkona (enemmistön perustelut jutussa 1996:139).

Em. ratkaisuissa korkein oikeus ei ole viitannut Euroopan ihmisoikeussopimukseen, vaikka sopimuksella on ollut ilmeinen vaikutus ratkaisujen sisältöön. Näistä ratkaisuista voi mielestäni hakea johtoa myös muihin tilanteisiin pohdittaessa hovioikeuden velvollisuutta noudattaa kontradiktorista periaatetta ja informatiivista prosessinjohtoa myös siviiliprosessissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisella tavalla. Mielestäni asianosaisten tulisi nostaa nämä kysymykset esille aina esittäessään esimerkiksi uusia perusteita tai näyttöä hovioikeudelle. Näin erityisesti siksi, että keski-eurooppalaisten tuomareitten prosessinjohto on huomattavasti aktiivisempaa ja informatiivisempaa kuin Suomessa. Mikäli jossakin asianosaisen kannalta yllätyksellisen ratkaisun sisältämässä jutussa hovioikeuden tai käräjäoikeuden prosessinjohto on ollut passiivista, on tällä kysymyksellä varmasti aina vaikutusta siihen, onko prosessi ollut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaista. Puuttumatta tähän laajaan aihepiiriin syvällisemmin, viittaan tuomarin prosessinjohtokysymysten osalta KKO:n ratkaisuihin S 94/945 22.2.1995 ja S 94/1783 22.5.1995, joita ei ole julkaistu ennakkopäätöksinä.

Edellä mainittujen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden ratkaisujen myötä meillä lienee loppunut keskustelu OK 26 luvun 11a §:ssä mainituista hovioikeuden tutkimisvelvollisuuden rajoituksista. Kun vielä 1.12.1993 voimaan astuneen uudistuksen jälkeen monet hovioikeustuomarit katsoivat voivansa selviytyä jutun ratkaisemisesta lukemalla käräjäoikeuden päätöksen, valittajan valituksen sekä hovioikeusvastaajan vastauksen, eivät jakson alussa mainitut ratkaisut jätä enää paljoakaan tilaa tällaiselle ajattelulle. Toki huolellinen asianajaja ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon ja hoitaa asian varmoja menettelytapoja noudattaen.

Valitettavasti erityisesti nykyisen Suomen siviiliprosessin monenlaisia ongelmia koskevaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkintaratkaisukäytäntöä ei ole olemassa, vaikkakin korkein oikeus on antanut runsaasti ratkaisuja koskien erityisesti kuulemisperiaatteen noudattamista sekä siviili- että rikosprosessissa.

Alkuun

5. Kansainvälinen näkökulma hovioikeusprosessiuudistukseen ja oikeusturvavakuutukseen

Olemme saamassa osittain uudistetun hovioikeusprosessin ensi vuoden alusta. Toivottavasti emme kuitenkaan aivan sen sisältöisenä kuin on esitetty. Käyntini Ruotsissa ja Saksassa ovat entisestään korostaneet niitä näkökulmia, joita Asianajajaliiton edustajat ovat esittäneet koko uudistuksen valmistelun ajan. Vaikka suullista prosessia ei ole kaikissa jutuissa tarpeellista järjestää ehkä niin laajassa mitassa kuin esimerkiksi Ruotsissa, on esityksen lähtökohtana oleva kirjallisen prosessin ajatus (esitysluonnos s. 1) mielestäni outo, koska koko käräjäoikeusprosessimme pöytäkirjoineen ja nauhoituksineen on rakennettu ruotsalaisen mallin mukaan, joka perustuu käytännössä miltei kaikkien normaalien riita-asioitten suulliseen käsittelyyn hovioikeudessa. Ylioikeusprosessin suullisuusperiaate on voimassa meidän oikeuskulttuuriamme lähinnä olevissa muissa Pohjoismaissa ja Saksassa, joissa myös tuomareitten aktiivisella prosessinjohdolla on pitkät perinteet muutoksenhakutuomioistuimissa. Korostan kuitenkin, että on tietysti eri asia, otetaanko alioikeudessa kuultu suullinen todistelu kokonaan uudelleen vastaan hovioikeudessa vai keskustellaanko siitä, että asianosaiset ja heidän asianajajansa ovat henkilökohtaisesti läsnä suullisessa käsittelyssä.

Hallituksen esityksen luonnoksessa ei lainkaan käsitellä sitä, miten kirjallisessa hovioikeusmenettelyssä hovioikeuden prosessinjohto ja asianosaisten kuuleminen tultaisiin hoitamaan nykyistä paremmin. Tämä on kuitenkin yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisimpiä kysymyksiä. Uudistuksen yhteydessä ei ole keskusteltu lainkaan siitä, onko uudistuksella tarkoitus muuttaa hovioikeuksien (ääri)liberalistisen prosessikäsityksen perustuvaa hyvin passiivista prosessinjohtoa sosiaalisen prosessikäsityksen mukaiseksi tai edes siihen suuntaan.(27) Uudistusesitykseen tuli vasta hovioikeustyöryhmässä viittaus, jonka mukaan hovioikeudessa tapahtuvassa valmistelussa noudatetaan käräjäoikeudessa noudatettavia valmistelusäännöksiä (ehdotuksen OK 26:9.4). Esityksessä ei kuitenkaan ole pohdittu, mitä tämä viittaus käytännössä tarkoittaa esimerkiksi jutuissa, joissa ei pidetä erillistä suullista valmistelua tai suullista pääkäsittelyä lainkaan.

Esityksessä ei myöskään ole lainkaan ennakoitu Euroopan integraation vaikutusta prosessisäännöksiin. Euroopan Unionin komission toimeksiannosta asiantuntijaryhmä sai v. 1994 valmiiksi esityksen jäsenmaiden siviiliprosessilaiksi. Työryhmän keskeisimpää ajatusta oikeussuojan saavutettavuudesta ja asianosaisten todellisesta yhdenvertaisuudesta oikeuksiin pääsyssä ei esityksessä ole pohdittu lainkaan.(28) Siksi hovioikeuksien perinteisen passiivisen prosessinjohtotavan vaikutusta aineellisten intressien suojaamiselle olisi pohdittava viimeistään esityksen eduskuntakäsittelyssä yksityiskohtaisemmin. Näin erityisesti siksi, että meillä riita-asioitten oikeudenkäyntejä hoitavat eri ammateissa toimivat lakimiehet, asioitsijat sekä kansalaiset itse. Ammattiasianajajat hoitavat vain n. puolet tuomioistuimissa käsiteltävistä asioista.(29) Tästä syystä voisi perustellusti vaatia, että hovioikeuden prosessinjohdon tulisi olla vielä aktiivisempaa kuin esimerkiksi Saksassa ja Keski-Euroopassa, jossa kaikki oikeudenkäyntiasiat hoidetaan ammattiasianajajien toimesta.

(27) Ks. aihepiiristä Laukkanen, s. 65 - 69, 72, 89 - 98 ja 103 - 106. Vrt. Lappalainen, Virallinen vastaväittäjän lausunto Laukkasen väitöskirjasta, LM 1996 s. 144. Ks. myös Paasikoski, Advokaatti 2/1997 s. 19 ja laajemmin Virolainen, Alioikeusuudistus I (Rovaniemi 1994) s. 98 - 105.
(28) Näin myös alioikeusprosessiuudistuksen osalta Virolainen, Lainkäyttö s. 100 - 102 ja 116. Ks. myös Storme, Approximation s. 39 ja Laukkanen s. 99 - 100. Ks tästä siviiliprosessilakiesityksestä laajemmin Lindblom, Rätssfärernas harmoni, Svensk Juristtidning 1996 s. 793 ss.
(29) Ervasti, Alioikeusuudistuksen seuranta (Helsinki 1997) s. 98.

Oikeusministeri Kari Häkämies on 6.2.1997 julkaistussa oikeusministeriön tiedotteessa korostanut, että yksilön asemaan pitäisi saada EU:ssa parannuksia. Häkämies on esittänyt EU:n oikeus- ja sisäministerineuvoston epävirallisessa kokouksessa Noordwijkissa, että yksityisoikeudellisen yhteistyön ehtoja koskeva valmisteluvastuu päätöksenteko siirretään yhteisön toimivaltaan. Häkämiehen esitykset ovat varmasti kannatettavia. Osaan hänen esityksiinsä lienee jo valmiita luonnoksia EU:n siviiliprosessidirektiiviluonnoksessa. Mielestäni olisi kuitenkin erikoista, jos Suomi ei nyt hovioikeusprosessia uudistettaessa pyrkisi myös selvillä lain säännöksillä toteuttamaan em. siviiliprosessidirektiivin yksilön asemaa turvaavia säännöksiä tai esityksen keskeisia periaatteita. Siviiliprosessidirektiiviesityksessä (s. 39) viitataan mm. Italian ja Belgian uusiin prosessilakeihin, joissa todetaan, etteivät prosessin muotosäännökset saa olla esteenä prosessin tavoitteen saavuttamiseksi muutoin kuin poikkeustapauksissa.

Valituslupajärjestelmän nimi on nyt halussani olevassa hallituksen esityksen luonnoksessa muuttunut korkeimman oikeuden lausunnossa esitetyn näkemyksen myötä muutoksenhakulupajärjestelmäksi, jonka ideana on se, että kaikki väärät ratkaisut muutetaan hovioikeudessa, mutta lopputulokseltaan oikean ratkaisun vääriä perusteluita ei ole muutettaisi. Hallituksen esityksen luonnoksessa on Hovioikeustoimikunnan 1992 esittämiin perusteluihin viitaten lausuttu, että ehdotus olisi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukainen. Näkemys on perusteltu, mutta keski-eurooppalaisille kollegoille selostetun kaltainen ja Ruotsin mallin mukainen muutoksenhakulupajärjestelmä tuntui erittäin oudolta. He korostivat selvästi minuakin enemmän kunnollisten perustelujen merkitystä olennaisena osana oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tosiasia on myös se, että vasta nyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja ihmisoikeustoimikunta eivät ole käsitelleet yhtään valitusta koskien Ruotsin valituslupajärjestelmää, joka on ollut mallina oikeusministeriössä hallituksen esitystä valmisteltaessa.(30) Asianosasten luottamus tuomioistuinlaitokseen on horjunut julkisuudessa esillä olleista, lähinnä korkeinta oikeutta koskevista tapauksista johtuen. Vaikka riita-asioissa käräjäoikeuksien tuomioitten perustelujen taso on noussut, olisi mielestäni tuomioistuimiin kohdistuvan luottamuksen kannalta vahingollista, jos nyt vähäisimmissä jutuissa, joissa asianosaisina olisivat erityisesti veroja maksavat kansalaiset, otettaisiin käyttöön ehdotetun kaltainen muutoksenhakulupajärjestelmä. Viittaan näkemykseni tueksi erityisesti Ervastin selvityksiin, joitten mukaan vain n. 63 %:ssa riitajuttujen tuomioita oli mainittu, mihin lainkohtaan tai oikeusohjeeseen tuomio perustui.(31)

Vertailtaessa valituslupajärjestelmää Ruotsin vastaavaan on meillä kokonaan sivuutettu se myös se tosiasia, että Ruotsissa on pieniä juttuja (intressi enintään 18.150 kruunua) varten osin omat oikeudenkäyntisäännöksensä, joitten mukaan mm. tuomittavat oikeudenkäyntikulut voivat olla korkeintaan 1.004 kruunua suoranaisten kulujen lisäksi (RB 18:8a). Ruotsissa valituslupajärjestelmä otettiin käyttöön samanaikaisesti pieniä juttuja koskevan erityislainsäädännön kanssa. On selvää, että tällaisessa järjestelmässä myös meillä tehtäisiin hovioikeuksille valituksia huomattavasti enemmän kuin meillä. Kenellä yksityisellä kansalaisella on Suomessa esimerkiksi varaa riidellä alle 20.000 markan intressistä hovioikeuden suullisen käsittelyyn asti? Me asianajajat tiedämme, että harvalla, mikä on varmasti ollut osasyynä siihen, että hovioikeuksiin saapuneitten juttujen määrät ovat edelleen laskeneet siten, että lasku vuonna 1996 oli n. 7 % vuonna 1995 saapuneisiin juttumääriin verrattuna. Vuoteen 1993 verrattuna lasku on jo n. 18 %.

Kansalaisen oikeusturvaan niin käräjäoikeusprosessissa kuin hovioikeusprosessissakin vaikuttavat keskeisesti maksuttoman oikeudenkäynnin ja oikeusturvavakuutuksen käyttömahdollisuudet. Esimerkiksi Ruotsissa myös keskituloisilla kansalaisilla on mahdollisuus maksuttomaan oikeudenkäyntiin. Tanskassa maksuton oikeudenkäynti kattaa myös vastapuolelle tuomittavat oikeudenkäyntikulut. Meillä poistui yksityishenkilöitten oikeusturvavakuutuksista vastapuolen kulujen korvaamismahdollisuus vuoden 1995 aikana. Ainakin Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa myytävät oikeusturvavakuutukset kattavat yleisesti myös vastapuolelle tuomittavien oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden. Käsitykseni mukaan meillä oikeusturvavakuutuksen merkitys on arvioitu virheellisesti. Sillä on kuitenkin tosiasiassa ollut ehkä kahdenkymmenen vuoden ajan merkittävä rooli oikeudenkäyntikulujen korvaamisessa. Tätä asiaa ei kuitenkaan ole ilmeisesti ymmärretty ennen kuin nyt juttujen vähetessä käräjäoikeuksissa. Oikeusturvavakuutuksen merkitystä asianosaiselle voidaan perustellusti verrata esim. autojen vahinkovakuutuksiin. Mitä tapahtuisi, jos oman auton kolarivahinkoja varten ei saisikaan vakuutusta? Suomessa oikeusturvavakuutusten ehtomuutokset vastapuolen kulujen korvattavuuden osalta tehtiin ilmeisesti vastoin Euroopan neuvoston ministerikomitean suositusta, jonka mukaan ennen vakuutusehtojen muutosta valtion olisi tullut tehdä tutkimus ennen näin olennaista vakuutusehtojen muutosta.(32)

Kaikki asianosaiset ja heidän asianajajansa tietävät, että suomalaisten ja muualla Euroopassa käytössä olevien oikeusturvavakuutusten välillä oleva vastapuolen kulujen korvaamista koskeva ero on niin merkittävä, että yhdessä uudistuvan prosessimme ongelmien, tiukkojen oikeudenkäyntikulusäännösten sekä maksuttoman oikeudenkäynnin käytön kapea-alaisuuden kanssa kansalaistemme oikeusturva on huomattavasti heikompi myös hovioikeudessa kuin läntisissä naapurimaissamme. Nämä keskeiset tekijät tulisivat olla esillä asetettaessa asianosaisille yhä uusia rajoituksia mahdollisuuksissa tavoittaa hyvin perusteltu materiaalinen totuus myös hovioikeusprosessissa.

Mika Ala-Uotila